Juuri ennen luotopolun alkua on parikin punaista vajaa. Toisen seinustalla roikkui vanhoja pyydyksiä.
Luotopolku on osittain melko kosteaa, mutta se ei haittaa, sillä polkua seuraa hyvät pitkospuut. Täällä ihminen tuntee todella olevansa luonnon keskellä.
Ihastelimme matkalla tätä suloista sorsanpoikasta. Hän oli varsin viehättävän näköinen. Hieman minua suretti silti, sillä hänellä oli vähän hätä, että minne ihmeeseen se emo oikein on mennyt piiloon. Se uiskenteli vinhaa vauhtia edestakaisin ja huuteli äitiä (näin minä ainakin oletin, vaikka en sorsien kieltä vielä osaakaan =D). Toivottavasti emo löytyi.
Jatkoimme Kipparini kanssa matkaa pitkin pitkospuita. Kunnes seisahduin kuuntelemaan linnun ääntä jota en ollut koskaan aikaisemmin kuullut. Mikähän se mahtoi olla. Yritin katsella tarkkaan ympärilleni ruovikossa.
Sitten näin keltaisen pisteen kauempana ja sydämeni alkoi tykyttämään. Mikä ihme se tuo voisi olla. Lintu lähti lentoon ja lensi pois. No sainpahan hänestä edes yhden kuvan...
... kunnes hetken päästä sama lintu lensi aivan minun eteeni. Nyt sydämmeni vasta takoikin ja kovaa! Oli tuulinen päivä ja lintu keinui tuulen mukana korrella. Kamera tarkensi välillä lintuun, välillä taustalla olevan talon seinään, ja taas lintuun ja seinään ja ja ja...sydämmeni hakkasi.
Onneksi sain sentään pari ihan kelvollista kuvaa. Sitruunavästäräkki! En ollut moista lintua ikinä koskaan nähnyt ja nyt kun näin, sain hänestä heti kuvan. Olin todella onneni kukkuloilla. Uskalsin taas hengittää =D.
Toinen retken keltainen kuvauskohde oli keltakurjen miekka, joita oli polun varrella runsaasti. Osa oli ehtinyt jo kukkia, mutta onneksi oli vielä hyviäkin yksilöitä tarjolla. Kaunis kukka jonka löytää ravinteikkaista ja märistä paikoista.
Kipparini suunnitteli, että voisimme joku kerta herätä aikaisin ja tulla tänne koko päiväksi. Ottaisimme oikein eväät mukaan. Sopii minulle! Ne melkein kolmesataa lintulajia jäivät kovasti kiinnostamaan =D.
