Vene 15 Båt -messuilla

Niin se talven selkä taittui nopeasti ja veneilukauden aloitus oli edessä. Uusi veneilykausi alkaa perinteisesti helmikuussa venemessuilta. Käymme Kipparini kanssa perinteisesti siellä aina messujen viimeisenä lauantaina. Saattelimme juniorin aamulla bussiasemalle, hän lähti hiihtolomalle mummolaan ja karkasimme Kipparini kanssa messuille ihan kaksistaan =D.

Messutarjonta oli sinällään melkolailla samaa kuin edellisinäkin vuosina. Toisaalta on mukavaa, kun tutut myyjät ja pisteet löytyvät samoilta paikoilta. Meillä meni Kipparini kanssa ensimmäisellä käytävällä kaksi tuntia! Niin paljon tuli tuttuja vastaan. Oli mukavaa vaihtaa kuulumisia ja veneilykokemuksia menneeltä kesältä.

Emme ole ihan lähiaikoina vaihtamassa venettä, mutta silti on mukava tutustua mm. uutuuksiin. Olen monesti aikaisemminkin kertonut, kuinka tärkeää on käydä katsastamassa aina veneen sisätilat. Esitteissä luvataan kaksi kaunista ja monta hyvää. Vasta, kun itse kömpii esim. keulahyttiin, tietää, millaiset tilat ovat todellisuudessa. Seuraava tärkeä vaihe on tietysti koeajo, kuinka vene käyttäytyy esim. aallokossa. Kävimme Kipparini kanssa kasomassa Aquador 27 HT:n. HT veneet ovat meidän mieleen, sillä meidän koko venekunta rakastaa aurinkoa ja puhdasta meri-ilmaa.

Kyllä uudet veneet näyttävät aina hyvältä! Itse olen miettinyt, että miksi lähes kaikissa uusissa veneissä on beage sisustus? Onko se jotenkin värinä in vai mikä siinä on. Itse pidän marine sinistä tai punaista jotenkin ainoana oikeana värinä veneeseen. Tai ainakin sen sisustamiseen =).

Sisustamisesta päästäänkin pienellä aasinsillalla aiheeseen, josta jo pari muutakin bloggaria ovat kirjoittaneet. Nimittäin kovin vähän esillä olevia veneitä on stailattu. Näissä kuvissa esim. näkyy hyvin mm. se kuinka paljon tavaraa pöytä vetää. Näin näkee konkreettisesti onko pöydästä isommalle porukalle vaikka ruokailuun. Kattaus konkretisoi, eikö? Toinen asia mitä näistä näkee on se, kuinka kauniita kattauksia astioilla saadaan aikaiseksi =).

Messuilla oli esillä vanhempi Tiiskeri, joka oli laitettu viimestä päälle kuntoon. Voi miten kaunis vene se olikaan! Tämä voisi olla myös meidän vene. Jostain syystä näissä vanhemmissa veneissä on meidän mielestä niin paljon enemmän luonnetta ja kauneutta. Kyllä tällaisella kelpaisi keinahdella merenaalloilla.

Mesuilla oli näytillä Marino Musang. Tätä venettä voisi luonnehtia jo ihan klassikoksi. Näytillä messuilla oli kaunis mintun vihreä ja tämä terhakka punainen. Tämä pieni kaunis sisupussi on valmistettu Suomessa. Ja ompa tällaisella ylitetty jopa Atlantin valtameri! Minun rohkeuteni ei riittäisi =D.

Messuilla oli mukana tuttuun tapaan myös Suomen Meripelastusseura. Heidän tekemää työtä ei voi kehua koskaan liikaa. Meidän ei tarvinnut liittyä Trossin jäseneksi, sillä olemme olleet sitä jo monta vuotta. Niinpä tarra ja maksukuitti tulevat kotiin automaattisesti. Köpiä on silti aina mukava käydä rapsuttamassa. Hän on oikein terhakka Meripelastusmäyräkoira =D. Köpi on merikelponen kaveri, sillä hänellä on pelastusliivit asianmukaisesti päällä. Suomen Meripelastuksen toimintaan voit käydä tutustumassa täällä.

Kävin myös tapaamassa Lohjalla toimivan Meriturvan henkilökuntaa. Työpaikkani venekerho on varannut heiltä jo kesäkuun alkuun veneilijän pelastautumiskurssin ja minäkin olen menossa mukaan harjoittelemaan. Täytyy sanoa rehellisesti, että hieman jännittää, ennen kaikkea se, miten omat voimat ja kunto riittävät harjoituksiin. Vaikka harjoittelu on todella tärkää, toivon sydämmestäni, ettei kyseisiä taitoja tarvitse koskaan merellä käytännössä. Lisää tietoa veneilijän pelastautumiskurssista löydät täältä. Tällä hetkellä alkaa kurssit olla jo täynnä, muutamia paikkoja on silti jäljellä, joten kannattaa ilmoittautua heti.

Viranomaiset olivat tänäkin vuonna mukana messuilla. He olivat järjestäneet pienille veneilijöille hyödyllisiä tehtäviä ja palkintoja, ihanaa! Nämä kaikki kolme viranomaistahoa tekevät todella tärkeää työtä myös meidän huviveneilijöiden hyväksi. Tärkeimpänä voisin mainita tarkastukset, joissa tsekataan kippareiden ajokunto kuten myös veneiden varusteiden kunto. 

Tämä suloinen viranomainen on teille pakko esitellä. Hän on meripelastuskoira. Häntä sai rapsutella, koska hänellä ei ollut virkapukua päällä. Sain kuulla paljon mielenkiintoista tietoa tämän nappisilmän taidoista. Eniten niistä minuun teki vaikutuksen se, että hän on haistanut neljän kilometrin päästä veden varassa olevan ihmisen! Melkoisen tarkka nahkanappinenä todellakin.

Messuilla pääsi ihailemaan myös Nisse Hägglomin upeaa vanhojen perämoottoreiden kokoelmaa. Nämä ovat minusta aina yhtä nostalgisia.  Nissellä on oma Outboard-museo, joka sijaitsee Tirmossa Porvoon saaristossa. Lisää tietoa museosta löydät täältä.

Tämän vuoden ihana uutuus oli messukeskuksen pohjoisen sisäänkäynnin edustan lattialla oleva suuri merikartta. Sen päällä oli hauska tepsutella ja tutkia tuttuja paikkoja. Kävin jo etukäteen katsastamassa tulevan kesäloman pääkohteeni, Utön. Näin majakka hulluna odotan Utöhön pääsyä ihan valtavasti.

Tänä vuonna olin kutsuttuna venemessuille bloggaajana. Suur kiitos Helsingin Messukeskukselle tästä hienosta mahdollisuudesta!

Tilpehööriosasto oli luonnollisesti jälleen täynnä kaikkea ihanaa, joten otetaan niille ihan oma postaus =).

Ketuttaa!

Olen monesti jo kertonutkin, että minulla on ollut aivan ihana ja onnellinen lapsuus. Lapsuus joka sisältää monia lämpimiä muistoja. Sain nauttia isovanhemmistani myös pitkään ja tämä muisto liitty jälleen mummoon ja vaariini. Vietin paljon aikaa mummollassa ja kuten monet isovanhemmat tekevät, minuakin lellittiin melkoisesti. Mopo postauksessa kerroin, että vaarini kanssa kesäpäivinä kuunneltiin, kun mummo lähdi mopedilla kauppareissulta takaisinpäin. Tuliasia oli tiedossa ja tuo tuliainen oli monesti kettukarkkipussi!

Tämä mainio makeinen on lapsuuteni rakas maku. Karamellin nimi on oikeasti Pihlaja ja sen valmistus on aloitettu Fazerin Kluuvikadun konditoriassa vuonna 1895. Pihlaja on vanhin Fazerin makeinen, joka on edelleen myynnissä.

Makeisen nimi oli vuoteen1982 saakka Pihlajanmarja, sillä tämä marmeladimakeinen sisälti pihlajanmarjoja. Alkuperäisen reseptin toi Karl Fazer mukanaan palatessaan Venäjältä Suomeen opiskeluvuosiensa jälkeen. Myöhemmin reseptiä on muutettu ja samalla muuttui myös makeisen nimin Pihlajaksi.

Minulle ja varmasti myös monille muille tämä ihanan makuinen karamelli on ollut aina nimeltään kettikarkki. Käärepaperissa on mainio ketunkuva. Niinpä ilahduin suunnattimasti, kun löysin neulemallin kettukarkista! Novitalta löytyy ohje, jossa kettu on hieman pienemmässä koossa. Netin syövereistä löysin tämän suuremman ketun.

Niinpä lähti syntymään kettusukkia, toinen pari on jo viimeisiä kerroksia vaille valmis. Ihan mietin, että miten voikaan ilahduttaa ja herättää muistoja tuo mainio ketun naama =D.

En ole pitkään aikaan kutonut kirjoneuletta, joten jälki on sen mukaista. Vaan kyllä näitä kotona käyttää omaksi iloksi =D.

Mietteitä valokuvan käsittelystä

Valokuvausharrastukseen yhtenä oleellisena osana kuuluu kuvankäsittely. Vai kuuluuko? Monilla keskustelupalstoilla asiasta käydään jopa kiivasta keskustelua ja mielipiteitä on laidasta laitaan. Harrastukseni alkuvaiseessa minäkin olin kovasti sitä mieltä, että mikäli ei saanut hyvää kuvaa aikaiseksi saman tien kameralla, oli kalustossa tai kuvaajassa vika. Nyt kun olen perehtynyt harrastukseeni lisää, olen huomannut, että kalliskaan kamera tai objektiivi ei välttämättä kaikissa tilanteissa pysty tallentamaan kuvaushetkellä sitä, mitä kuvaajan silmä näkee.

Hyväksi avuksi on kuvankäsittely. Sen avulla voidaan tehdä kuville se viimeinen silaus, jota kamera ei pystynyt tallentamaan. Välillä kuvausolosuhteet voivat olla haasteelliset ja tilanne sellainen, ettei ole mahdollista mennä uudelleen kuvauspaikalle esim. paremmalla säällä. Onko sillä sitten mitään merkitystä, millaisilla asetuksilla valokuvan ottaa, jos kerran kuvan voi käsitellä ohjelmalla uudelleen? Kyllä toki on. Aikanaan valokuvauskurssilla valokuvaajaopettaja Tiina Puputti kertoi minusta hauskasti, että  pitää yritää ottaa "tolkullinen" kuva. Kun perehtyy kuvaushetkellä asetuksiin kunnolla, kiinnittää huomiota valoon ja sommitteluu, vähenee valokuvan jälkikäsittelyn tarve huomattavasti. Tärähtäneestä kuvasta ei saa tärähtämätöntä. Vaikka kohinaa voi kuvista poistaa, niin suurta kohinan määrä ei voi poistaa kokonaan. Itse käytän Adoben Lightroom 5 ohjelmaa kuvieni viimeistelyyn. Eniten tulee sädettyä kirkkautta ja välillä valkotasapainoa, mikäli se ei ole osunut kohdilleen kuvaustilanteessa. Kesällä tulee kuvattua paljon vesillä, jolloin monta kertaa kuvat ovat aivan vinossa. Kuvankäsittelyohjelmalla voi kätevästi suoristaa horisontin ja muutenkin katsoa tarpeen mukaan kuvan rajausta uusiksi.

Voidaanko kuvankäsitelyssä mennä "överiksi"? Milloin mennään sen rajan yli, onko kuva valokuva vai liikaa muokattu kuva? Voidaanko kuvaan lisätä elementtejä jälkikäteen? Jälleen on niin monta mielipidettä kuin on kuvaajaa ja kuvan katsojaa. Itse tykkään, että kuva olisi mahdollisimman luonnollinen, mutta silti raikas ja näyttävä. Minusta kuitenkin kuvaan ei tulisi lisätä mitään uusia elementtejä jälkikäteen. Kuvamanipulaatio voi olla tarpeen esim. mainoksissa, mutta silloin kun puhutaan puhtaasti valokuvaksellisesta ilmaisusta, tykkään, että kuva esittää juuri sitä, mitä kuvaushetkellä on sinne tallentunut. 

Olen mietiskellyt paljon myös tyyliasioita. Kuvankäsittelyohjelmien avulla on mahdollista saada kuviin tietynlainen tyyli. Vahtoehtoja on monia ja lisää voi ladata netistä, rahalla ja ilmaiseksi. Olen mielessäni paininut tämän asian kanssa paljon. Pitäsikö minunkin kuvissa olla tietty tyyli? Missä tilanteissa tyylejä kannattaisi käyttää? Osaisinko luoda kuvilleni ihan oman tyylin? Entä jos otan jonkun tyyli käyttöön, tykkäisikö kukaan katsella kuviani? Vaikeaa =D. Päätin kokeilla ja tässä teille katselavaksi kokeilun tulos. Kuvat on otettu Espoon automuseossa. Paikalta löytyi vanhoja tavaroita ja menopelejä, joten päätin kokeilla Lightroomista löytyvää valmista presetsiä nimeltä antique light.

Itsekin hieman yllätyin, miten kuvien tunnelma muutui! Melkein voin tuntea ullakon tuoksun, kun näitä katsoo. Oikeissa vanhoissa valokuvissa on sellainen paksu paperi ja kuva yleensä vääntää hieman kaarelle. Tosivanhat kuvat ovat jo melkein pahvia =D. Valokuvausta varten laittauduttiin, puettiin parhaat päälle ja asetuttiin kuvaan. Kuvaaja oli tilattu paikalle, tai sitten mentiin itse studioon. Valokuvaan suhtauduttiin jotenkin minusta vakavasti.

Nykyaikana tekniikka on mahdollistanut kuvaamisen missä ja milloin vain. Useimmissa kännyköissäkin alkaa olla ihan kelvolliset kamerat. Kuvia jaetaan sosiaalisessa mediassa ja kuvien avulla kerrotaan tapahtimia, fiiliksiä jopa ihan arkisia juttuja. Valokuvasta on tullut monille todellinen ilmaisukeino.

Olisi mukava kuulla teidän mietteitä kuvankäsittelystä. Missä menee raja ja tuleeko kuvia käsitellä ylipäätään? Onko sinulla joku tietty tyyli käsitellä kuviasi? Lopulta asia taitaa olla kuitenkin niin, että kauneus katsojan silmissä ja kaikkia ei voi miellyttää kuitenkaan =).

Mopo

"Oli kesä oli mopo, oli kesämopo mopo mopo, oli kesämopo mopo mopo, oli kesämopo vaaleenpunainen..." Näin rallatteli Sleepy Sleepers biisissä kesämopo. Homma laulussa jatkuu niin, että tulee ylämäki ja mopohiki vallankin kun päässä on kesäpipo. Muistatteko tämän kappaleen? Minulla alkoi kyseinen rallatus soimaan Espoon automuseossa, sillä autojen lisäksi sieltä löytyi kattava valokoima näitä kaksipyöräisiä kulkupelejä. Toinen toistaan ihanimpia!

Sana mopo on lyhenne sanasta moottoripolkupyörä. Mopedit ovat saaneet alkunsa apumoottoreilla varustetuista polkupyöristä, joilla saattoi polkea myös ilman moottorin apua. Ensimmäiset moottoriavusteiset polkupyörät ovat 1950 - luvulta. Ja mikä hauskinta, niitä on jälleen viimevuosina tullut uudelleen myyntiin!

Mopedin erottaa moottoripyörästä moottoriteho. Mopo on myös moottoripyörää pienempi kooltaan. Suomen ajoneuvolain mukaan mopon suurin sallittu nopeus saa olla enintään 45 km/h. En tiedä, vieläkö on muodissa, mutta ainakin minun nuoruudessani (josta on siis kulunut jo tovi), oli mopojen virittäminen kova juttu. Vaihtia oli saatava lisää =D.

Tällaiset invalidimopot muistan myös nuoruudestani. Tämä malli on nimeltään Erkkola. Mallin on kehittänyt Ilmajoella Matti Erkkola 1950-luvulla. Invalidimopon merkittävää ostajakuntaa olivat sotainvalidit. Tämä malli oli myynnissä aina 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen. Erkkolassa on edessä yksi ohjaava pyörä. Takana oli kaksi pyörää, joista toinen oli vetävä. Moottori oli 1,5 hevosvoimainen ja se sijaitsi kuljettajan vieressä. Moottori käynnistettiin vetämällä narusta.

Minä olen kokeillut mopolla ajamista vain kerran elämässäni. Ihanalla edesmenneellä mummollani oli sellainen punainen automaattinen "pappa Tunturi", jolla kerran vähän pihassa pärtsäilin.Mummo ajeli mopolla aina kirkonkylälle kauppaan. Istuimme vaarin kanssa monesti kesäisin ulkona rappusilla ja kuuntelimme, koska moponääni alkoi kuulua. Luvassa oli aina vähän pieniä tuliaisia =).

Varma Suomalainen =D.

Tässä yksi syy lisää vierailulle Espoon automuseoon. Mopoja oli näytillä monenlaisia malleja monelta eri aikakausilta. "Oli mäki tuli hiki, tuli mopo hiki mäki mopo, tuli mopo hiki mäki mopo, tuli mäki hiki pinnani kuumen".