Mankin joki

Aikamme ihmeteltyämme tuomenkehrääjäkoin tekosia, jatkoimme matkaa kohti jokea.

Matkan varrella oli lisää ihania sammaloituneita puita. Tämän sammalleen päällä köllötteli joku pieno kotilo. En tosin ole varma, oliko siellä ketään kotona, vai oliko kyseessä pelkkä tyhjä kuori =).

Polku oli merkitty hyvin, ei ollut eksymisen vaaraa. Tosin alue on niin pieni, että vaikka olisikin eksynyt , olisi polulle päässyt takaisin ihan vahingossakin.

Vapaana soljuva vesistö on aina jotekin iloa silmälle ja sielulle. Koska päivä oli tuulinen, näytti siltä, kuin joki olisi virrannut väärään suuntaan. Tuuli liikutti veden pintaa. Mutta kun laittoi veteen kepin, se lähtikin matkaamaan ihan toiseen suuntaan =).

Yritin löytää netistä tietoa tästä joesta, mutta ainut mitä löysin, oli kalastukseen liittyvää. Siitä päätellen joki on kaiketi kalastajien suosiossa. Maastokartasta katselin, että joki jatkuu pitkälle vaikka minne. Se kaartaa mm. Espoon kartanon kautta ja päätyy Loojärveen.

Tällaiset joet ovat myös kovasti melojien mieleen. Itse katselen aina mielelläni melojia merellä. He pääsevät kanooteilla kaikkiin kivoihin paikkoihin. Jaa että miksi en sitten itse harrasta melontaa? Harrastaisin jos uskaltaisin. Pelkään nimittäin kovasti sitä, että kanootti kaatuu ja jään veden alle jalat supussa kanootissa, enkä pääsisi pintaan. 

Puu on siitä jännittävä elementti, että jokainen on erilainen, jokaisesta löytyy jotakin kaunista.

Jos joku teistä lukijoista kiinnostui tästä alueesta, niin pääset lukemaan lisää täältä. Onneksi meillä on kaupunkien sisällä myös tällaisia luonnonsuojelualueita. Ei tarvitse mennä pitkälle, jotta pääsee luontoon. Tänne on myös helppo tulla jopa junalla, sillä Mankin seisake on aivan vieressä.

Aavemainen näky

Merenrannalta jatkoimme luonnopolkuapitkin kohti Mankin jokea. Aurinko tuli vain enemmän ja enemmän esiin, joten ulkona oli upea sää tuulesta huolimatta. Ja metsän siimeksessä tuuli ei aina edes tuntunut kovalta.

Polun varrelta löytyi tuomi, joka oli kasvanut monihaaraiseksi. Aluksi kun sitä katsoi, se näytti ihan tavalliselta tuomelta. Juniori meni puun luo ja ihmetteli kovaan ääneen, että "mitä tää on?" Siinä vaiheessa minäkin kiinnoistuin, että mistä on kysymys.

Mitäs sanotte, eikö näytäkin melko aavemaiselta! En ollut ikinä nähnyt moista näkyä ennen. En ainakaan tässä mittakaavassa. Puu oli todella iso ja kaikki sen haarat olivat tämän seitin peitossa. Mieheni osasi kertoa minulle kuka on tällaisen jälken takana. Tuomenkehrääjäkoi.

Ja jos oikein tarkkoja ollaan, on tämän takana nimen omaan tuomenkehrääjäkoi perhosen toukka. Perhosen toukat elävät suurina ryhminä tuomessa ja kehräävät puuhun harsomaisen kudoksen. Välillä harsomainen kudos peittää vain oksia ja lehtiä, ja välillä koko puun, tai tässä tapauksessa puut.

Tuomenkehrääjäkoi perhosen toukat elävät erittämänsä seitin suojassa ja syövät tuomen lehtiä. Saattaappa käydä jopa niin, että ne tyhjentää koko puun lehdettömäksi. Ensin syödään kimpassa yksi oksa tyhjäksi ja sen jälkeen siirrytään seuraavaan oksaan. Järjestelmällistä, sanoisin =). Onneksi puu selviää siitä, sillä se kasvattaa uudet lehdet myöhemmin.

Tuomenkehrääjäkoin toukkia ja tätä harsokudosta voi havaita tuomessa alku- ja keskikesällä. Kun toukat ovat syöneet tarpeeksi, ne koteloituvat kutomansa seitin uumeniin. Loppukesästä kotelosta kuoriutuu tuomenkehrääjäkoita. Se on valkoinen pieni perhonen (siipienväli 20-24mm), jolla on mustia pilkkuja.

Naaras munii noin kuusikymmentä munaa, joista toukat kehittyvät. Näin suuren kudelman tekemiseen tarvitaan varmasti valtava määrä toukkia. En tiedä, haluaisinko nähdä sellaista määrää toukkia yhtä aikaa, vaikka en matoja toki pelkääkkään =D.

Kaislikossa suhisee

Matka Mankin luonnonsuojelualuella jatkui ja saavuimme merenrantaan. Merenrannalla löytyi kunnon kaislikko. Kaislat olivat niin kokeita, että niiden suojaan pääsi piiloon =D.

Kaislikon suojassa meni polku merenrantaan. Niiden suojassa oli jännittävää kulkea. Aurinko alkoi pilkistelemään pilvien lomasta pikku hiljaa.

Merenrannalla on aina yhtä terapeuttista. Päivä oli tuulinen, tuntu ihan siltä kuin se olisi puhaltanut päästä kaiken ylimääräisen pois. Sai vain katsella (ja kuvailla) rauhassa kaunista maisemaa, tuoksutella raikasta ilmaa ja kuunnella lintujen ääniä. Hieman kauempana sulan reunalla linnut nautiskelivat kevätpäivästä.

Noustaan torniin!

Kaislikon seasta löytyi myös paljon osmankäämejä,

Lintutornin kupeessa kasvoi leppä ja niiden lilan väriset urvut pistivät silmääni. Ne olivat oikeasti tämän värisiä =D.

Aikamme ihailtuamme maisemaa, jatkoimme matkaa kohti Mankin jokea. Matkan varella näimme sellaisen luonnon ilmiön, joka osui minun kohdalle ensimmäisen kerran elämässäni. Siitä lisää seuraavalla kerralla =).

Kevään ensi vihreää

Viime sunnuntaina kävimme tutkimassa kevään etenemistä Lasilaakson vieressä Mankinjoen varrella. Paikalta löytyy luonnonsuojelualue, merkitty reitti ja lintutorni. Lumi oli sulannut ja polku oli sen jäljiltä melko kurainen, kuten yleensä keväällä. Oli jännittävää huomata, että kasvit työnsivät jo kovasti esiin. Toivottavasti ei tulisi enään ihan hirmuisen kovia pakkasia, sillä se ei tiedä hyvää.

Itse oli ihan innoissani näistä kaatuneista puista ja puun juurakoista, jotka olivat sammaloituneet. Miten kauniin vihreitä ne olivatkaan, heti näin keväällä!

Ruskeata maata vasten vihreä sammal suorastaan loisti ja pisti silmään.

Tämä juurakko näytti ihan siltä, kuin kasa vihreitä isoja matoja olisi luikerrellyt maassa. Minulle tuli näistä sellainen aavemainen tunnelma, kuin jostain kauhuelokuvasta, aavemetsä =D.

Sillä on merkitystä, että kaatuneita puita ei raivata metsästä pois. Lahoava puu suorastaan kuhisee elämää. Se on elinympäristö tuhansille hyönteisille ja sienille. Lahoava puu on siten olennainen osa tervettä metsämaisemaa. Kaatuneilla puunrungoilla on myös mukava istahtaa lepäämään ja nauttimaan vaikka retkieväitä.

 

Se, että nykyään hakkuualueelta kaivetaan myös kannot ja juurakot kasaan hyötykäyttöön, on itse metsälle ja sen eläimille huonompi juttu. Ihmisen puuttuminen luonnon muokkaamaan tasapainoon, ei yleensä tiedä hyvää. En ole asiantuntija, mutta minulla on sellainen kutina, että toimenpiteen todelliset vaikutukset nähdään vasta vähän myöhemmin, kun ekologinen tasapaino on tarpeeksi muuttunut. Onneksi meillä on näitä luonnonsuojelualueita, joissa metsä ja maasto saa olla juuri niinkuin luonto on tarkoittanut sen olevan.

Luonnonpoluilla ja varsinkin luonnonsuojelualuilla ei pidä poimia kasveja. Niin kauniilta kuin kukkaset näyttävätkin kotona maljakossa, ne eivät kestä siellä pitkään, kuten kaupasta ostetut leikkokukat kestää. Lisäksi ne on mukava jättää luontoon, jotta mahdollisimman moni pääsee niistä nauttimaan. Minusta on mahtavaa löytää luonnosta kaikkia ihania juttuja ja kuvat ne sitten itselle muistoksi. Ja kuvatut kasvit eivät kuihdu (korkeintaan printistä väri haalustuu =D).

Seuraavalla kerralla jatketaan luontopolulla eteenpäin, sillä kaikkea kivaa tuli vielä eteen näiden ihanien sammalleiden jälkeen. Mikäli kiinnostuit tästä alueesta, voit käydä lukemassa siitä lisätietoa netistä täältä.