Eilen loppiaisena huomasimme aamulla, että pieni pala vaaleaa leipää oli kuivunut paperipussiin. Tämä olikin oivallinen syy lähteä rantaan katselemaan, josko sieltä löytyisi kenelle voisi leivänkannikan antaa. Toinen hyvä syy oli se, että joulunaika alkaa olla vihdoinkin lopussa ja nyt viimeistään on aika alkaa keventää, jos meinaa taipua kesällä veneen kannella köysiä kiristelemään =D.
Espoossa asumisessa on se ihanuus, että meillä on paljon rantaa, missä voi kävellä ja antaa raikkaan merituulen virkistää. Tämä on kyllä erikoisin talvi pitkään aikaan, meri avoimena eikä lunta missään. En valita, oli ihanaa kuunnella, kun aallot löivät rantaan.
Värit ovat myös jännittävät. Ruska on ohi ja värit ikään kuin uinuvat. Omalla tavallaan nättiä tämäkin, vai mitä mieltä olette?
Aurinkoa en ole nähnyt kuin viimeksi ennen joulua. Hu huu, missä olet, aurinkoooo? Pikkuisen olisi jo ikävä! Harmaata päivää on riittänyt ihan omiin tarpeisiin.
Matkan varrella pilkotti Iso-Vasikkasaari ja siellä kallioilla sijaitseva Poseidonin temppeliä jäljittelevä huvimaja. Huvimaja kuului Röda Villanille ja huvimaja on rakennettu 1897. Mahtavaa ajatella, että jotain noin vanhaa ja kaunista on jäljellä ja saamme ihailla sitä tänäkin päivänä.
Olimme ulkoiluttaneet leivänkannikasta jo tovin matkaa ja juniori ennätti jo sanomaan, että mitä jos ei nähdäkkään yhtään lintua, nyt kun meillä kerrankin olisi jotain heille annettavaa. Päätimme, että mennään Matikylän rantaan, sieltä taatusti löytyisi ruokittavia =).
Matinkylänranta ei petä koskaan =). Sorsia on paikalla vaikka millä mitalla ja yksi kyhmyjoutsen perhe, vanhempien kanssa oli neljä poikasta. Vai voiko heitä enään poikasiksi sanoa, olivat jo ihan ison linnun kokoisia =).
Kyhmyjoutsen on yksi suurimmista lentävistä linnuista, se voi painaa jopa 15 kiloa. Minusta on jotenkin romanttista, että joutsenet ovat kumppaniuskollisia. He voivat solmia parhaimmillaan elinikäisen liiton!
Oli jotenkin huvittavaa, että joutsenet uskalsivat tulla ottamaan leipää kädestä. Silti piti vähän sähistä, mutta leipä vei voiton =D. Kunnioitusta herättävän kokoisia lintuja ovat todellakin, ei tehnyt mieli ärsyttää turhaan. Vaan kun saivat lisää leipää, vähentyi sähinäkin sitä mukaan.
Kaksin kivellä =D.
Leipä loppui ja päätimme jatkaa matkaa.
Mieheni huomasi, että lauma seurasi meitä pitkin rantaa, uuden leipäpalan toivossa =D.
Jälleen yksi kuva lisää poijusta. Koska olimme ikään kuin kuntoilemassa, minulla oli mukanani pieni ja pippurinen Canon PowerShot SX260 HS, jolla napsin nämä kuvat. Se vaan on niin kätevän kokoinen kamera.
Näistä kahdesta veijarista tuli mieleen Lauri Pohjanpään runo Syksy.
"Kaksi vanhaa vanhaa varista, nuokkuu aatoksissan pellon aidalla (paitsi että nämä olivat laiturilla). Ruskea on rinta kaisliston (no sitä se todellakin oli), taivas harmaa, sataa syksy on (paitsi että nyt on kalenterin mukaan talvi)."
"Kurkikin jo lähti" veljelleen toinen virkkaa niinkuin itsekseen. Pitkä hiljaisuus. Jo toinenkin "niin maar; lähti", sanoi takaisin.
Sitten vanhukset taas vaikenee. Järven pintaa (paitsi että nyt oli kyseessä meri) sade soittelee. Sukii siivenselkää toisen pää. Toinen joskus silmää siristää.
Höyhenihin niskat kyyristyy, sataa. Hiljaista on. Hämärtyy. Yli pellon mustan kynnöksen, tuntuu riihen tuoksu etäinen.
Kaksi märkää, vanhaa varista, nuokkuu aatoksissaan aidalla. "Täytyy tästä...", toinen havahtuu, lentoon verkkaisesti valmistuu. "Käyhän taaskin tarinoimassa, oli oikein hauska tavata."
