Tuoksut vanamon ja varjot veen...

Gölisnäsissä luontoa on paljon ja se on lähellä. Kävelimme yhtenä iltana katsomaan perhosta (eräs rouva oli nähnyt ja kuvannut sen kännykällä ja se oli harvinanen!), mutta meidän harmiksi lintu oli ennättänyt sen nappaamaan. Vain yksi siipi oli jäljellä, ikään kuin todisteenä, että tässä se oli ollut. Reissu ei mennyt kuitenkaan kukkaa (kuten ei luonnossa samoilu koskaan), sillä löysin samalta paikalta vanamoita!

Oi miten pieniä ja herkkiä ja kuinka hyvälle ne tuoksuivat!

Tarkistin netistä tietoa vanamosta ja löysin uuden sanan, ainavihanta =). Tiesitkö, että vanamo on suvun vanamot ainoa edustaja ja se on varpu?  Vanamo on runsaimmillaan satavuotisissa metsissä, miettikää, satavuotias metsä!

Sen lisäksi, että Eino Leino on runoillut vanamosta, sitä on käytetty rohdoskasvina Venäjällä hermosto- ja selkävaivoihin. Vanamoista tehdyn uutteen on uskotti auttavan myös rakkausasioissa, milläköhän tavalla?  =).

Samana päivän myös ilta oli kaunis ja tyyni.

 Kauniit varjot lankesivat veteen peilaten muotoja kauniisti.

Tunnelma oli hiljainen ja rauhaista. Tällainen pitäisi jokaisen kesäillan olla! Olisin voinut käyskennellä kameran kanssa vaikka kuinka pitkään =).

Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysi kuu; kesä-yön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhouu.

En ma iloitse, en sure, huokaa; mutta metsän tummuus mulle tuokaa, puunto pilven, johon päivä hukkuu, siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu, tuoksut vanamon ja varjot veen; niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä, sydämeni suuri hiljaisuus, uskontoni, soipa säveleinä, tammenlehvä-seppel vehryt, uus.

En ma enää aja virvatulta, onpa kädessäni onnen kulta; pienentyy mun ympär' elon piiri; aika seisoo, nukkuu tuuliviiri; edessäni hämäräinen tie tuntemattomahan tupaan vie.

Eipä tähän voi enempää sanoia kuin että kiitos Eino Leino kauniista runosta!