Olen monesti jo kertonutkin, että minulla on ollut aivan ihana ja onnellinen lapsuus. Lapsuus joka sisältää monia lämpimiä muistoja. Sain nauttia isovanhemmistani myös pitkään ja tämä muisto liitty jälleen mummoon ja vaariini. Vietin paljon aikaa mummollassa ja kuten monet isovanhemmat tekevät, minuakin lellittiin melkoisesti. Mopo postauksessa kerroin, että vaarini kanssa kesäpäivinä kuunneltiin, kun mummo lähdi mopedilla kauppareissulta takaisinpäin. Tuliasia oli tiedossa ja tuo tuliainen oli monesti kettukarkkipussi!
Tämä mainio makeinen on lapsuuteni rakas maku. Karamellin nimi on oikeasti Pihlaja ja sen valmistus on aloitettu Fazerin Kluuvikadun konditoriassa vuonna 1895. Pihlaja on vanhin Fazerin makeinen, joka on edelleen myynnissä.
Makeisen nimi oli vuoteen1982 saakka Pihlajanmarja, sillä tämä marmeladimakeinen sisälti pihlajanmarjoja. Alkuperäisen reseptin toi Karl Fazer mukanaan palatessaan Venäjältä Suomeen opiskeluvuosiensa jälkeen. Myöhemmin reseptiä on muutettu ja samalla muuttui myös makeisen nimin Pihlajaksi.
Minulle ja varmasti myös monille muille tämä ihanan makuinen karamelli on ollut aina nimeltään kettikarkki. Käärepaperissa on mainio ketunkuva. Niinpä ilahduin suunnattimasti, kun löysin neulemallin kettukarkista! Novitalta löytyy ohje, jossa kettu on hieman pienemmässä koossa. Netin syövereistä löysin tämän suuremman ketun.
Niinpä lähti syntymään kettusukkia, toinen pari on jo viimeisiä kerroksia vaille valmis. Ihan mietin, että miten voikaan ilahduttaa ja herättää muistoja tuo mainio ketun naama =D.
En ole pitkään aikaan kutonut kirjoneuletta, joten jälki on sen mukaista. Vaan kyllä näitä kotona käyttää omaksi iloksi =D.
perjantai 13. helmikuuta 2015
keskiviikko 11. helmikuuta 2015
Mietteitä valokuvan käsittelystä
Valokuvausharrastukseen yhtenä oleellisena osana kuuluu kuvankäsittely. Vai kuuluuko? Monilla keskustelupalstoilla asiasta käydään jopa kiivasta keskustelua ja mielipiteitä on laidasta laitaan. Harrastukseni alkuvaiseessa minäkin olin kovasti sitä mieltä, että mikäli ei saanut hyvää kuvaa aikaiseksi saman tien kameralla, oli kalustossa tai kuvaajassa vika. Nyt kun olen perehtynyt harrastukseeni lisää, olen huomannut, että kalliskaan kamera tai objektiivi ei välttämättä kaikissa tilanteissa pysty tallentamaan kuvaushetkellä sitä, mitä kuvaajan silmä näkee.
Hyväksi avuksi on kuvankäsittely. Sen avulla voidaan tehdä kuville se viimeinen silaus, jota kamera ei pystynyt tallentamaan. Välillä kuvausolosuhteet voivat olla haasteelliset ja tilanne sellainen, ettei ole mahdollista mennä uudelleen kuvauspaikalle esim. paremmalla säällä. Onko sillä sitten mitään merkitystä, millaisilla asetuksilla valokuvan ottaa, jos kerran kuvan voi käsitellä ohjelmalla uudelleen? Kyllä toki on. Aikanaan valokuvauskurssilla valokuvaajaopettaja Tiina Puputti kertoi minusta hauskasti, että pitää yritää ottaa "tolkullinen" kuva. Kun perehtyy kuvaushetkellä asetuksiin kunnolla, kiinnittää huomiota valoon ja sommitteluu, vähenee valokuvan jälkikäsittelyn tarve huomattavasti. Tärähtäneestä kuvasta ei saa tärähtämätöntä. Vaikka kohinaa voi kuvista poistaa, niin suurta kohinan määrä ei voi poistaa kokonaan. Itse käytän Adoben Lightroom 5 ohjelmaa kuvieni viimeistelyyn. Eniten tulee sädettyä kirkkautta ja välillä valkotasapainoa, mikäli se ei ole osunut kohdilleen kuvaustilanteessa. Kesällä tulee kuvattua paljon vesillä, jolloin monta kertaa kuvat ovat aivan vinossa. Kuvankäsittelyohjelmalla voi kätevästi suoristaa horisontin ja muutenkin katsoa tarpeen mukaan kuvan rajausta uusiksi.
Voidaanko kuvankäsitelyssä mennä "överiksi"? Milloin mennään sen rajan yli, onko kuva valokuva vai liikaa muokattu kuva? Voidaanko kuvaan lisätä elementtejä jälkikäteen? Jälleen on niin monta mielipidettä kuin on kuvaajaa ja kuvan katsojaa. Itse tykkään, että kuva olisi mahdollisimman luonnollinen, mutta silti raikas ja näyttävä. Minusta kuitenkin kuvaan ei tulisi lisätä mitään uusia elementtejä jälkikäteen. Kuvamanipulaatio voi olla tarpeen esim. mainoksissa, mutta silloin kun puhutaan puhtaasti valokuvaksellisesta ilmaisusta, tykkään, että kuva esittää juuri sitä, mitä kuvaushetkellä on sinne tallentunut.
Olen mietiskellyt paljon myös tyyliasioita. Kuvankäsittelyohjelmien avulla on mahdollista saada kuviin tietynlainen tyyli. Vahtoehtoja on monia ja lisää voi ladata netistä, rahalla ja ilmaiseksi. Olen mielessäni paininut tämän asian kanssa paljon. Pitäsikö minunkin kuvissa olla tietty tyyli? Missä tilanteissa tyylejä kannattaisi käyttää? Osaisinko luoda kuvilleni ihan oman tyylin? Entä jos otan jonkun tyyli käyttöön, tykkäisikö kukaan katsella kuviani? Vaikeaa =D. Päätin kokeilla ja tässä teille katselavaksi kokeilun tulos. Kuvat on otettu Espoon automuseossa. Paikalta löytyi vanhoja tavaroita ja menopelejä, joten päätin kokeilla Lightroomista löytyvää valmista presetsiä nimeltä antique light.
Itsekin hieman yllätyin, miten kuvien tunnelma muutui! Melkein voin tuntea ullakon tuoksun, kun näitä katsoo. Oikeissa vanhoissa valokuvissa on sellainen paksu paperi ja kuva yleensä vääntää hieman kaarelle. Tosivanhat kuvat ovat jo melkein pahvia =D. Valokuvausta varten laittauduttiin, puettiin parhaat päälle ja asetuttiin kuvaan. Kuvaaja oli tilattu paikalle, tai sitten mentiin itse studioon. Valokuvaan suhtauduttiin jotenkin minusta vakavasti.
Nykyaikana tekniikka on mahdollistanut kuvaamisen missä ja milloin vain. Useimmissa kännyköissäkin alkaa olla ihan kelvolliset kamerat. Kuvia jaetaan sosiaalisessa mediassa ja kuvien avulla kerrotaan tapahtimia, fiiliksiä jopa ihan arkisia juttuja. Valokuvasta on tullut monille todellinen ilmaisukeino.
Olisi mukava kuulla teidän mietteitä kuvankäsittelystä. Missä menee raja ja tuleeko kuvia käsitellä ylipäätään? Onko sinulla joku tietty tyyli käsitellä kuviasi? Lopulta asia taitaa olla kuitenkin niin, että kauneus katsojan silmissä ja kaikkia ei voi miellyttää kuitenkaan =).
Hyväksi avuksi on kuvankäsittely. Sen avulla voidaan tehdä kuville se viimeinen silaus, jota kamera ei pystynyt tallentamaan. Välillä kuvausolosuhteet voivat olla haasteelliset ja tilanne sellainen, ettei ole mahdollista mennä uudelleen kuvauspaikalle esim. paremmalla säällä. Onko sillä sitten mitään merkitystä, millaisilla asetuksilla valokuvan ottaa, jos kerran kuvan voi käsitellä ohjelmalla uudelleen? Kyllä toki on. Aikanaan valokuvauskurssilla valokuvaajaopettaja Tiina Puputti kertoi minusta hauskasti, että pitää yritää ottaa "tolkullinen" kuva. Kun perehtyy kuvaushetkellä asetuksiin kunnolla, kiinnittää huomiota valoon ja sommitteluu, vähenee valokuvan jälkikäsittelyn tarve huomattavasti. Tärähtäneestä kuvasta ei saa tärähtämätöntä. Vaikka kohinaa voi kuvista poistaa, niin suurta kohinan määrä ei voi poistaa kokonaan. Itse käytän Adoben Lightroom 5 ohjelmaa kuvieni viimeistelyyn. Eniten tulee sädettyä kirkkautta ja välillä valkotasapainoa, mikäli se ei ole osunut kohdilleen kuvaustilanteessa. Kesällä tulee kuvattua paljon vesillä, jolloin monta kertaa kuvat ovat aivan vinossa. Kuvankäsittelyohjelmalla voi kätevästi suoristaa horisontin ja muutenkin katsoa tarpeen mukaan kuvan rajausta uusiksi.
Voidaanko kuvankäsitelyssä mennä "överiksi"? Milloin mennään sen rajan yli, onko kuva valokuva vai liikaa muokattu kuva? Voidaanko kuvaan lisätä elementtejä jälkikäteen? Jälleen on niin monta mielipidettä kuin on kuvaajaa ja kuvan katsojaa. Itse tykkään, että kuva olisi mahdollisimman luonnollinen, mutta silti raikas ja näyttävä. Minusta kuitenkin kuvaan ei tulisi lisätä mitään uusia elementtejä jälkikäteen. Kuvamanipulaatio voi olla tarpeen esim. mainoksissa, mutta silloin kun puhutaan puhtaasti valokuvaksellisesta ilmaisusta, tykkään, että kuva esittää juuri sitä, mitä kuvaushetkellä on sinne tallentunut.
Olen mietiskellyt paljon myös tyyliasioita. Kuvankäsittelyohjelmien avulla on mahdollista saada kuviin tietynlainen tyyli. Vahtoehtoja on monia ja lisää voi ladata netistä, rahalla ja ilmaiseksi. Olen mielessäni paininut tämän asian kanssa paljon. Pitäsikö minunkin kuvissa olla tietty tyyli? Missä tilanteissa tyylejä kannattaisi käyttää? Osaisinko luoda kuvilleni ihan oman tyylin? Entä jos otan jonkun tyyli käyttöön, tykkäisikö kukaan katsella kuviani? Vaikeaa =D. Päätin kokeilla ja tässä teille katselavaksi kokeilun tulos. Kuvat on otettu Espoon automuseossa. Paikalta löytyi vanhoja tavaroita ja menopelejä, joten päätin kokeilla Lightroomista löytyvää valmista presetsiä nimeltä antique light.
Itsekin hieman yllätyin, miten kuvien tunnelma muutui! Melkein voin tuntea ullakon tuoksun, kun näitä katsoo. Oikeissa vanhoissa valokuvissa on sellainen paksu paperi ja kuva yleensä vääntää hieman kaarelle. Tosivanhat kuvat ovat jo melkein pahvia =D. Valokuvausta varten laittauduttiin, puettiin parhaat päälle ja asetuttiin kuvaan. Kuvaaja oli tilattu paikalle, tai sitten mentiin itse studioon. Valokuvaan suhtauduttiin jotenkin minusta vakavasti.
Nykyaikana tekniikka on mahdollistanut kuvaamisen missä ja milloin vain. Useimmissa kännyköissäkin alkaa olla ihan kelvolliset kamerat. Kuvia jaetaan sosiaalisessa mediassa ja kuvien avulla kerrotaan tapahtimia, fiiliksiä jopa ihan arkisia juttuja. Valokuvasta on tullut monille todellinen ilmaisukeino.
sunnuntai 8. helmikuuta 2015
Mopo
"Oli kesä oli mopo, oli kesämopo mopo mopo, oli kesämopo mopo mopo, oli kesämopo vaaleenpunainen..." Näin rallatteli Sleepy Sleepers biisissä kesämopo. Homma laulussa jatkuu niin, että tulee ylämäki ja mopohiki vallankin kun päässä on kesäpipo. Muistatteko tämän kappaleen? Minulla alkoi kyseinen rallatus soimaan Espoon automuseossa, sillä autojen lisäksi sieltä löytyi kattava valokoima näitä kaksipyöräisiä kulkupelejä. Toinen toistaan ihanimpia!
Sana mopo on lyhenne sanasta moottoripolkupyörä. Mopedit ovat saaneet alkunsa apumoottoreilla varustetuista polkupyöristä, joilla saattoi polkea myös ilman moottorin apua. Ensimmäiset moottoriavusteiset polkupyörät ovat 1950 - luvulta. Ja mikä hauskinta, niitä on jälleen viimevuosina tullut uudelleen myyntiin!
Mopedin erottaa moottoripyörästä moottoriteho. Mopo on myös moottoripyörää pienempi kooltaan. Suomen ajoneuvolain mukaan mopon suurin sallittu nopeus saa olla enintään 45 km/h. En tiedä, vieläkö on muodissa, mutta ainakin minun nuoruudessani (josta on siis kulunut jo tovi), oli mopojen virittäminen kova juttu. Vaihtia oli saatava lisää =D.
Tällaiset invalidimopot muistan myös nuoruudestani. Tämä malli on nimeltään Erkkola. Mallin on kehittänyt Ilmajoella Matti Erkkola 1950-luvulla. Invalidimopon merkittävää ostajakuntaa olivat sotainvalidit. Tämä malli oli myynnissä aina 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen. Erkkolassa on edessä yksi ohjaava pyörä. Takana oli kaksi pyörää, joista toinen oli vetävä. Moottori oli 1,5 hevosvoimainen ja se sijaitsi kuljettajan vieressä. Moottori käynnistettiin vetämällä narusta.
Minä olen kokeillut mopolla ajamista vain kerran elämässäni. Ihanalla edesmenneellä mummollani oli sellainen punainen automaattinen "pappa Tunturi", jolla kerran vähän pihassa pärtsäilin.Mummo ajeli mopolla aina kirkonkylälle kauppaan. Istuimme vaarin kanssa monesti kesäisin ulkona rappusilla ja kuuntelimme, koska moponääni alkoi kuulua. Luvassa oli aina vähän pieniä tuliaisia =).
Varma Suomalainen =D.
Tässä yksi syy lisää vierailulle Espoon automuseoon. Mopoja oli näytillä monenlaisia malleja monelta eri aikakausilta. "Oli mäki tuli hiki, tuli mopo hiki mäki mopo, tuli mopo hiki mäki mopo, tuli mäki hiki pinnani kuumen".
torstai 5. helmikuuta 2015
Espoon automuseo
Kaivelin koneen kovalevyä, ja löysin kuvat viime kesäkuun alusta, jolloin kävimme vierailulla Espoon automuseossa. Paikka on autoilusta ja eteenkin autojen historiasta kiinnostuneille tutustumisen arvoinen paikka. Espoon automuseossa on näytillä yli 100 autoa ja saman verran kaksipyöräisiä, sekä pienesineistöä. Kuvattavaa siis riitti ja karsintaa piti tehdä =D.
Museo sijaitsee graniittinavetassa ja siellä on katseltavaa kahdessa kerroksessa. Kuvaamisen kannalta paikka oli hieman haastava, sillä autojen välillä ei ollut liikaa tilaa. Välillä joutui metsästämään kuvakulmaa ihan tosissaan. Myös paikan valaistus antoi oman vaikeusasteensa.
Toinen asia valokuvaamisen kannalta minkä huomasin oli, että ylipäätään autoja on todella vaikea kuvata, vaikka olisi tilaakin. Itse näistä autoista en lähde teille sen enempää kertomaan, sillä en ole niiden kanssa todellakaan asiantuntija. Osaan ajaa autoa sujuvasti, mutta siihen se sitten jääkin =D.
Paikalla oli monenlaisia ei merkkejä ja malleja monilta eri vuosilta. Minusta auton edessä oleva maski on hauska. Se antaa autolle tietynlaisen ilmeen. Osa on tuiman näköisiä, toiset taas näyttävät siltä ikään kuin he hymyilisivät.
Sisustusta oli myös hauska katsoa, kuinka se on vuosien saatossa muuttunut. Ratti on ollut kovin ohut aikaisemmin. Muutenkin autojen kojelauta on ollut melko pelkistetty. Ei ollut radioita eikä kasettisoittimia, DVD soittimiesta puhumattakaan.
Mustia arvokkaan näköisiä autoja rivissä.
Tässä mallissa saa laitettua tavarat ulkopuolelle. Matkalaukku vain pitää kiinnittää tosi hyvin, ettei käy niin, että lähtee ensimmäisessä kurvissa lentoon =D. Minulle tällainen auto ei sopisi lainkaan, sillä meikäläinen kurvailee siihen malliin, että tavarat tuppaavat vaihtamaan paikkaa auton sisälläkin =D.
Minulla oli aikanaan niin kova hinku auton rattiin, että autokouluun oli päästävä heti kuin se vain oli mahdollista. Olen syntynyt keväällä, joten jo edellisenä kesänä menin kesätöihin tienaamaan rahat ajokorttiin. Vanhempani olisivat kortin kyllä maksaneet, vaan jonkin sortin itsenäistymisen puuskassa halusin sen itse maksaa. Kirjallinen koe oli syntymäpäivänäni ja muutaman päivän päästä sain kortin ensimmäisellä yrittämällä. Totuus oli, ettei minulla olisi ollut enään rahaa toiseen inssiin =D.
Minun ihan ensimmäinen oma auto oli Saab 96. Sellainen punainen vauhtisämpylä, jossa oli hyvät pehmeät puskurit. Sellaisella oli hyvä harjoitella, se kynti lumessakin kuin traktori. Vain kerran kävin sen kanssa lumipenkassa, silloin sukelsin tosin melko syvälle penkkaan =D. Saabissa oli erikoista se, että siinä oli rattivaihde. Millainen ensimmäinen auto teillä on ollut?
Tämä meinasi mennä nyt ihan muistelemiseksi. Palataan vielä Espoon automuseoon. Paikka on todella mukava ja muistoja herättävä. Joten kun käväiset Espoossa päin, piipahda katsomaan näitä hyvin palvelleita menopelejä. Lisää tietoa itse automuseosta, aukioloajoista ja sijainnista voit lukea täältä.
Museo sijaitsee graniittinavetassa ja siellä on katseltavaa kahdessa kerroksessa. Kuvaamisen kannalta paikka oli hieman haastava, sillä autojen välillä ei ollut liikaa tilaa. Välillä joutui metsästämään kuvakulmaa ihan tosissaan. Myös paikan valaistus antoi oman vaikeusasteensa.
Toinen asia valokuvaamisen kannalta minkä huomasin oli, että ylipäätään autoja on todella vaikea kuvata, vaikka olisi tilaakin. Itse näistä autoista en lähde teille sen enempää kertomaan, sillä en ole niiden kanssa todellakaan asiantuntija. Osaan ajaa autoa sujuvasti, mutta siihen se sitten jääkin =D.
Paikalla oli monenlaisia ei merkkejä ja malleja monilta eri vuosilta. Minusta auton edessä oleva maski on hauska. Se antaa autolle tietynlaisen ilmeen. Osa on tuiman näköisiä, toiset taas näyttävät siltä ikään kuin he hymyilisivät.
Sisustusta oli myös hauska katsoa, kuinka se on vuosien saatossa muuttunut. Ratti on ollut kovin ohut aikaisemmin. Muutenkin autojen kojelauta on ollut melko pelkistetty. Ei ollut radioita eikä kasettisoittimia, DVD soittimiesta puhumattakaan.
Mustia arvokkaan näköisiä autoja rivissä.
Tässä mallissa saa laitettua tavarat ulkopuolelle. Matkalaukku vain pitää kiinnittää tosi hyvin, ettei käy niin, että lähtee ensimmäisessä kurvissa lentoon =D. Minulle tällainen auto ei sopisi lainkaan, sillä meikäläinen kurvailee siihen malliin, että tavarat tuppaavat vaihtamaan paikkaa auton sisälläkin =D.
Minulla oli aikanaan niin kova hinku auton rattiin, että autokouluun oli päästävä heti kuin se vain oli mahdollista. Olen syntynyt keväällä, joten jo edellisenä kesänä menin kesätöihin tienaamaan rahat ajokorttiin. Vanhempani olisivat kortin kyllä maksaneet, vaan jonkin sortin itsenäistymisen puuskassa halusin sen itse maksaa. Kirjallinen koe oli syntymäpäivänäni ja muutaman päivän päästä sain kortin ensimmäisellä yrittämällä. Totuus oli, ettei minulla olisi ollut enään rahaa toiseen inssiin =D.
Minun ihan ensimmäinen oma auto oli Saab 96. Sellainen punainen vauhtisämpylä, jossa oli hyvät pehmeät puskurit. Sellaisella oli hyvä harjoitella, se kynti lumessakin kuin traktori. Vain kerran kävin sen kanssa lumipenkassa, silloin sukelsin tosin melko syvälle penkkaan =D. Saabissa oli erikoista se, että siinä oli rattivaihde. Millainen ensimmäinen auto teillä on ollut?
Tämä meinasi mennä nyt ihan muistelemiseksi. Palataan vielä Espoon automuseoon. Paikka on todella mukava ja muistoja herättävä. Joten kun käväiset Espoossa päin, piipahda katsomaan näitä hyvin palvelleita menopelejä. Lisää tietoa itse automuseosta, aukioloajoista ja sijainnista voit lukea täältä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)









































i









