Kukkia kuvaamassa Gölisnäsin lähistöllä

Tiesin Gölisnäsin lähistöllä olevan vanamoja, joten halusin mennä tuoksuttelemaan ja kuvamaan niitä juhannusaattona. Päivä oli aurinkoinen, joten mikäpä siinä oli ryömiä metsässä kameran kanssa. Nimittäin niin pieniä ne vanamot ovat =D. Hieman polvet kastuiva, sillä mättäät olivat edellisen päivän sadekuurojen jäljiltä vielä kosteat. Vaan vanha kansa sanoo, että sen minkä kesä kastelee, sen se myös kuivaa.

Miten joku näin pieni voikaan tuoksua niin hyvälle?

Puolukka oli myös täydessä kukassa. Nämäkin ovat niin matalalla, että taas kontattiin. Itse pidän puolukasta marjana todella paljon. Sen maku ja happamuus ovat erityisen hyvää monien ruokien kanssa.

Seuraavaksi vastaani tuli metsämansikan kukkia.

Osa kukista oli saanut kunninan päätökseen ja mansikoita oli kypsynyt. Juniori oli aivan innoisaan, kun sai maistaa kesän ensimmäisiä metsämansikoita.

Jos leskenlehdet ovat kevään ensimmäisiä pieniä aurinkoja, niin niittyleinikit ovat pieniä aurinkoja puolestaan kesällä. Välillä näkee suuria peltoalueita keltaisenaan näitä ihanuuksia. Niin kaunis kuin tämä pieni aurinko onkin, se on myrkyllinen kasvi. Lisäksi se maistuu niin pahalle, että lehmät ja hevoset jättävät sen syömättä. Kuivattuna kasvin myrkyllisyys ja paha maku häviää, joten ei haittaa, jos sitä joutuu kuivatun heinän joukkoon.

Heti kun lähdetään Gölisnäsin päätalon takaa parkkipaikalle, löytyy matkan varrelta pieni suoalue. Siellä kasvaa mm. näitä kihokkeja. Tutustutaampa tähän minusta hauskaan kasviin hieman tarkemmin. Kihokki on lihansyöjäkasvi ja se on levinnyt hyvin laajalle maailmassa. Ne saalistavat hyönteisiä lehdissä olevien karvojen päässä sijaitsevien limapisaroiden avulla. Kun hyönteinen lentää ja istahtaa lehdelle juodakseen mettä, se jääkin lehdelle jumiin. Lima tukkii hyönteisen hengitystiet ja se kuolee. Nyt kasvilla on aikaa herkutella saaliilla. Pikku hiljaa se kääntää karvat saaliin ympärille ja tästä jää jäljelle vain sulamattomat osat mm. raajat ja kuoret.

Minusta tämä on jännittävä kasvi. Siivosin ennen kuvausta pois ylimääräisiä heiniä ja säpsähtelin, ihan kuin kasvi olisi voinut puraista minua, onhan se sentään lihansyöjä kasvi =D.

Samaisella suolla kasvoi myös suopursuja, jotka olivat myös kukassa. Nämä tuksuvat myös hyvälle.

Jälleen täytyy todeta, että onneksi meillä on näin ihana ja monipuolinen luonto jossa kuvattavaa riittä. Tästä ei saa koskaan tarpeekseen.

Niityllä

Kesällä luonnosta löytää ihania kukkia. Moni on tuttu jo lapsuudesta, kun pääsi mummolassa niitylle. Keräsin lapsena eri lajeja nippuun ja leikin kukkakauppaa =).

Yksi suosikkini oli puna-apila.

Puna-apilasta sai sidottua kukkaseppeleen päähän. Ja puna-apilasta tehty seppele ei tahrinut hiuksia ihan samaan malliin kuin mitä voikukka teki =). Puna-apila tuoksuu muuten ihanhyvälle.

Tässä kaikkien tuntema päivänkakkara. Lapsena vetelin valkoisia terälehtiä irti ja hoin rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta... tuolloin en kyllä tiennyt oikeasti rakkaudesta vielä yhtään mitään =D.

Ihana sininen kissankello. Vai onko tämä se harakankello, hitsit, en kyllä oikein kunnolla erota niitä toisistaan. No, ainakin se on kello =).

Tässä aurinkoinen niittynätkelmä (olen luullut tätä aina keltaiseksi hiirenvirnaksi, mutta onneksi mieheni, joka tuntee kasvit hyvin, sivisti minua).

Tässä on nyt se hiirenvirna =).

Niittyleinikki värjää niityt hennon keltaiseksi.

Tämä on lapsuuteni suosikki, nurmitädyke. Se on niin pieni ja hento, kertakaikkiaan kaunis.

Tässä vaiheessa pitänee myöntää, että en ole ollut millään niityllä, vaan ojan pientareita kolusin. Niittyjä nimittäin alkaa olemaan nykyään melko harvassa. Maatalous on vähentynyt, sen myötä on vähentynyt laiduntavat lehmät ja tämä puolestaan on vähentänyt niittyjä. Tästä opimme, että kun asiat muuttuvat, vaikuttaa se myös luontoon. Ja kun ei ole enään paljoa niittyjä, vaikuttas se jälleen kerran mm. perhosiin.