Näytetään tekstit, joissa on tunniste vanamo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vanamo. Näytä kaikki tekstit

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Kukkia kuvaamassa Gölisnäsin lähistöllä

Tiesin Gölisnäsin lähistöllä olevan vanamoja, joten halusin mennä tuoksuttelemaan ja kuvamaan niitä juhannusaattona. Päivä oli aurinkoinen, joten mikäpä siinä oli ryömiä metsässä kameran kanssa. Nimittäin niin pieniä ne vanamot ovat =D. Hieman polvet kastuiva, sillä mättäät olivat edellisen päivän sadekuurojen jäljiltä vielä kosteat. Vaan vanha kansa sanoo, että sen minkä kesä kastelee, sen se myös kuivaa.




Miten joku näin pieni voikaan tuoksua niin hyvälle?




Puolukka oli myös täydessä kukassa. Nämäkin ovat niin matalalla, että taas kontattiin. Itse pidän puolukasta marjana todella paljon. Sen maku ja happamuus ovat erityisen hyvää monien ruokien kanssa.




Seuraavaksi vastaani tuli metsämansikan kukkia.




Osa kukista oli saanut kunninan päätökseen ja mansikoita oli kypsynyt. Juniori oli aivan innoisaan, kun sai maistaa kesän ensimmäisiä metsämansikoita.




Jos leskenlehdet ovat kevään ensimmäisiä pieniä aurinkoja, niin niittyleinikit ovat pieniä aurinkoja puolestaan kesällä. Välillä näkee suuria peltoalueita keltaisenaan näitä ihanuuksia. Niin kaunis kuin tämä pieni aurinko onkin, se on myrkyllinen kasvi. Lisäksi se maistuu niin pahalle, että lehmät ja hevoset jättävät sen syömättä. Kuivattuna kasvin myrkyllisyys ja paha maku häviää, joten ei haittaa, jos sitä joutuu kuivatun heinän joukkoon.




Heti kun lähdetään Gölisnäsin päätalon takaa parkkipaikalle, löytyy matkan varrelta pieni suoalue. Siellä kasvaa mm. näitä kihokkeja. Tutustutaampa tähän minusta hauskaan kasviin hieman tarkemmin. Kihokki on lihansyöjäkasvi ja se on levinnyt hyvin laajalle maailmassa. Ne saalistavat hyönteisiä lehdissä olevien karvojen päässä sijaitsevien limapisaroiden avulla. Kun hyönteinen lentää ja istahtaa lehdelle juodakseen mettä, se jääkin lehdelle jumiin. Lima tukkii hyönteisen hengitystiet ja se kuolee. Nyt kasvilla on aikaa herkutella saaliilla. Pikku hiljaa se kääntää karvat saaliin ympärille ja tästä jää jäljelle vain sulamattomat osat mm. raajat ja kuoret.


Minusta tämä on jännittävä kasvi. Siivosin ennen kuvausta pois ylimääräisiä heiniä ja säpsähtelin, ihan kuin kasvi olisi voinut puraista minua, onhan se sentään lihansyöjä kasvi =D.




Samaisella suolla kasvoi myös suopursuja, jotka olivat myös kukassa. Nämä tuksuvat myös hyvälle.




Jälleen täytyy todeta, että onneksi meillä on näin ihana ja monipuolinen luonto jossa kuvattavaa riittä. Tästä ei saa koskaan tarpeekseen.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Tuoksut vanamon ja varjot veen...

Gölisnäsissä luontoa on paljon ja se on lähellä. Kävelimme yhtenä iltana katsomaan perhosta (eräs rouva oli nähnyt ja kuvannut sen kännykällä ja se oli harvinanen!), mutta meidän harmiksi lintu oli ennättänyt sen nappaamaan. Vain yksi siipi oli jäljellä, ikään kuin todisteenä, että tässä se oli ollut. Reissu ei mennyt kuitenkaan kukkaa (kuten ei luonnossa samoilu koskaan), sillä löysin samalta paikalta vanamoita!


Oi miten pieniä ja herkkiä ja kuinka hyvälle ne tuoksuivat!


Tarkistin netistä tietoa vanamosta ja löysin uuden sanan, ainavihanta =). Tiesitkö, että vanamo on suvun vanamot ainoa edustaja ja se on varpu?  Vanamo on runsaimmillaan satavuotisissa metsissä, miettikää, satavuotias metsä!



Sen lisäksi, että Eino Leino on runoillut vanamosta, sitä on käytetty rohdoskasvina Venäjällä hermosto- ja selkävaivoihin. Vanamoista tehdyn uutteen on uskotti auttavan myös rakkausasioissa, milläköhän tavalla?  =).


Samana päivän myös ilta oli kaunis ja tyyni.




 Kauniit varjot lankesivat veteen peilaten muotoja kauniisti.


Tunnelma oli hiljainen ja rauhaista. Tällainen pitäisi jokaisen kesäillan olla! Olisin voinut käyskennellä kameran kanssa vaikka kuinka pitkään =).


Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysi kuu; kesä-yön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhouu.


En ma iloitse, en sure, huokaa; mutta metsän tummuus mulle tuokaa, puunto pilven, johon päivä hukkuu, siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu, tuoksut vanamon ja varjot veen; niistä sydämeni laulun teen.



Sulle laulan neiti, kesäheinä, sydämeni suuri hiljaisuus, uskontoni, soipa säveleinä, tammenlehvä-seppel vehryt, uus.


En ma enää aja virvatulta, onpa kädessäni onnen kulta; pienentyy mun ympär' elon piiri; aika seisoo, nukkuu tuuliviiri; edessäni hämäräinen tie tuntemattomahan tupaan vie.



Eipä tähän voi enempää sanoia kuin että kiitos Eino Leino kauniista runosta!