Aavemainen näky

Merenrannalta jatkoimme luonnopolkuapitkin kohti Mankin jokea. Aurinko tuli vain enemmän ja enemmän esiin, joten ulkona oli upea sää tuulesta huolimatta. Ja metsän siimeksessä tuuli ei aina edes tuntunut kovalta.

Polun varrelta löytyi tuomi, joka oli kasvanut monihaaraiseksi. Aluksi kun sitä katsoi, se näytti ihan tavalliselta tuomelta. Juniori meni puun luo ja ihmetteli kovaan ääneen, että "mitä tää on?" Siinä vaiheessa minäkin kiinnoistuin, että mistä on kysymys.

Mitäs sanotte, eikö näytäkin melko aavemaiselta! En ollut ikinä nähnyt moista näkyä ennen. En ainakaan tässä mittakaavassa. Puu oli todella iso ja kaikki sen haarat olivat tämän seitin peitossa. Mieheni osasi kertoa minulle kuka on tällaisen jälken takana. Tuomenkehrääjäkoi.

Ja jos oikein tarkkoja ollaan, on tämän takana nimen omaan tuomenkehrääjäkoi perhosen toukka. Perhosen toukat elävät suurina ryhminä tuomessa ja kehräävät puuhun harsomaisen kudoksen. Välillä harsomainen kudos peittää vain oksia ja lehtiä, ja välillä koko puun, tai tässä tapauksessa puut.

Tuomenkehrääjäkoi perhosen toukat elävät erittämänsä seitin suojassa ja syövät tuomen lehtiä. Saattaappa käydä jopa niin, että ne tyhjentää koko puun lehdettömäksi. Ensin syödään kimpassa yksi oksa tyhjäksi ja sen jälkeen siirrytään seuraavaan oksaan. Järjestelmällistä, sanoisin =). Onneksi puu selviää siitä, sillä se kasvattaa uudet lehdet myöhemmin.

Tuomenkehrääjäkoin toukkia ja tätä harsokudosta voi havaita tuomessa alku- ja keskikesällä. Kun toukat ovat syöneet tarpeeksi, ne koteloituvat kutomansa seitin uumeniin. Loppukesästä kotelosta kuoriutuu tuomenkehrääjäkoita. Se on valkoinen pieni perhonen (siipienväli 20-24mm), jolla on mustia pilkkuja.

Naaras munii noin kuusikymmentä munaa, joista toukat kehittyvät. Näin suuren kudelman tekemiseen tarvitaan varmasti valtava määrä toukkia. En tiedä, haluaisinko nähdä sellaista määrää toukkia yhtä aikaa, vaikka en matoja toki pelkääkkään =D.

Kaislikossa suhisee

Matka Mankin luonnonsuojelualuella jatkui ja saavuimme merenrantaan. Merenrannalla löytyi kunnon kaislikko. Kaislat olivat niin kokeita, että niiden suojaan pääsi piiloon =D.

Kaislikon suojassa meni polku merenrantaan. Niiden suojassa oli jännittävää kulkea. Aurinko alkoi pilkistelemään pilvien lomasta pikku hiljaa.

Merenrannalla on aina yhtä terapeuttista. Päivä oli tuulinen, tuntu ihan siltä kuin se olisi puhaltanut päästä kaiken ylimääräisen pois. Sai vain katsella (ja kuvailla) rauhassa kaunista maisemaa, tuoksutella raikasta ilmaa ja kuunnella lintujen ääniä. Hieman kauempana sulan reunalla linnut nautiskelivat kevätpäivästä.

Noustaan torniin!

Kaislikon seasta löytyi myös paljon osmankäämejä,

Lintutornin kupeessa kasvoi leppä ja niiden lilan väriset urvut pistivät silmääni. Ne olivat oikeasti tämän värisiä =D.

Aikamme ihailtuamme maisemaa, jatkoimme matkaa kohti Mankin jokea. Matkan varella näimme sellaisen luonnon ilmiön, joka osui minun kohdalle ensimmäisen kerran elämässäni. Siitä lisää seuraavalla kerralla =).

Kevään ensi vihreää

Viime sunnuntaina kävimme tutkimassa kevään etenemistä Lasilaakson vieressä Mankinjoen varrella. Paikalta löytyy luonnonsuojelualue, merkitty reitti ja lintutorni. Lumi oli sulannut ja polku oli sen jäljiltä melko kurainen, kuten yleensä keväällä. Oli jännittävää huomata, että kasvit työnsivät jo kovasti esiin. Toivottavasti ei tulisi enään ihan hirmuisen kovia pakkasia, sillä se ei tiedä hyvää.

Itse oli ihan innoissani näistä kaatuneista puista ja puun juurakoista, jotka olivat sammaloituneet. Miten kauniin vihreitä ne olivatkaan, heti näin keväällä!

Ruskeata maata vasten vihreä sammal suorastaan loisti ja pisti silmään.

Tämä juurakko näytti ihan siltä, kuin kasa vihreitä isoja matoja olisi luikerrellyt maassa. Minulle tuli näistä sellainen aavemainen tunnelma, kuin jostain kauhuelokuvasta, aavemetsä =D.

Sillä on merkitystä, että kaatuneita puita ei raivata metsästä pois. Lahoava puu suorastaan kuhisee elämää. Se on elinympäristö tuhansille hyönteisille ja sienille. Lahoava puu on siten olennainen osa tervettä metsämaisemaa. Kaatuneilla puunrungoilla on myös mukava istahtaa lepäämään ja nauttimaan vaikka retkieväitä.

 

Se, että nykyään hakkuualueelta kaivetaan myös kannot ja juurakot kasaan hyötykäyttöön, on itse metsälle ja sen eläimille huonompi juttu. Ihmisen puuttuminen luonnon muokkaamaan tasapainoon, ei yleensä tiedä hyvää. En ole asiantuntija, mutta minulla on sellainen kutina, että toimenpiteen todelliset vaikutukset nähdään vasta vähän myöhemmin, kun ekologinen tasapaino on tarpeeksi muuttunut. Onneksi meillä on näitä luonnonsuojelualueita, joissa metsä ja maasto saa olla juuri niinkuin luonto on tarkoittanut sen olevan.

Luonnonpoluilla ja varsinkin luonnonsuojelualuilla ei pidä poimia kasveja. Niin kauniilta kuin kukkaset näyttävätkin kotona maljakossa, ne eivät kestä siellä pitkään, kuten kaupasta ostetut leikkokukat kestää. Lisäksi ne on mukava jättää luontoon, jotta mahdollisimman moni pääsee niistä nauttimaan. Minusta on mahtavaa löytää luonnosta kaikkia ihania juttuja ja kuvat ne sitten itselle muistoksi. Ja kuvatut kasvit eivät kuihdu (korkeintaan printistä väri haalustuu =D).

Seuraavalla kerralla jatketaan luontopolulla eteenpäin, sillä kaikkea kivaa tuli vielä eteen näiden ihanien sammalleiden jälkeen. Mikäli kiinnostuit tästä alueesta, voit käydä lukemassa siitä lisätietoa netistä täältä.

Kevät on täällä!

Niin se talven selkä taittui ja kevät on täällä nyt ihan virallisesti, kalenterinkin mukaan. Talvi kesti tänävuona vain neljä viisi viikkoa ja se oli kyllä minun muistissa olevista talvista lyhin talvi ikinä (ja tässä on sentään jo melko monta talvea nähty =D). Vaan en valita, lumitöitä tuli tehtyä parkkipaikalla vain kaksi kertaa. Edelliset kolme talvea on vielä hyvässä lihasmuistissa.

Kävimme perheen kanssa ulkoilemassa viikonloppuna. Piti tietenkin mennä katsastamaan rannat, miltä kevään tulo näytti.

Hyvältä näytti! Mielen täytti hyvä fiilis siitä, että päivä päivältä olisi veneen lasku lähempänä. Ja se, että päivät pitenevät jo ihan silmissä, antaa voimaa. Olen valon lapsi, rakastan aurinkoa yli kaiken.

Sanokaa hep kun kyllästytte näihin laitureihin ja kaisla rantoihin =D. Itse vain jostain syystä rakastan niitä todella paljon. Niissä on jotain mitä ei pysty selittämään. Nämäkin laiturit ovat jo toisella kuvaus kierroksella (ne ensimmäiset kuvat eivät päätyneet koskaan tänne). Aktiivisesti yritän miettiä uusia ulkoilupaikkoja että saisin samalla uusia kuvauskohteita. Mutta monesti vaan veri vetää merenrannalle.

Sää on ollut pitkään niin lauhaa, että minä en uskaltaisi mennä enään meren jäälle. Muutenkin kammoan heikkoja jäitä. Uskaltaudun sinne vain pitkän ja kylmän, pakkastäyteisen talven jälkeen. Luonnollisestikaan tänä talvena ei ole tullut tilaisuttaa minulle mennä jäälle. Olkaa kaikki varovaisia.

Hyvin palvelleet poijut ovat päässeet samaan kasaan =D.

Jonkun kumppari odottelee kesää jo valmiiksi laiturilla. Ei muuta kuin lisää ilmaa ja vesille... sitten kun jäät hellittävät. Hmm... ehkä näyttäisin sille myös rättiä ja pesuainetta ensin =D.

Nämäkin kuvat napsin lenkkikaverillani, Canon PowerShot SX260 HS kamerallani. Se on kokonsa puolesta niin kätevä, mahtuu hyvin taskuun eikä paina paljoa. Ja poweria löytyy =).

Oikein ihanaa ja keväistä viikonloppua teille kaikille. Helsingin messukeskuksessa on tulevanan viikonloppuna Kamera&Kuva messutapahtuma, joten allekirjoittanut suuntaa sinne.

Lähde Lappeenrantaan...

"... seurakseni mun, lähde Lappeenrantaan näät kun rentoudun. Mistään kansaa et sä löydä hauskempaa, karjalaiset laulut kajahtaa." Näin lauleli Erkki Junkkarinen aikanaan Lappeenrannasta (kyllä, olen joutunut kuuntelemaan Junkkarista lapsena =D). Työasiat veivät minut viimeviikolla Lappeenrantaan ja väistämättä alkoi tuo Junkkarisen laulu soimaan päässäni, kun kiipesiin junaan.

Lähijunalla tulee matkustettua pieni pätkä lähes päivittäin, mutta pitkän matkan junalla en ollut matkustanut hetkeen. Lentämisen lisäksi junalla matkustaminen on minusta aina mukavaa. Päivä oli kaunis ja reilun parin tunnin päästä löysin itseni Lappeenrannan asemalta.

Maisemat matkan varrella olivat mukavan vaihtelevat. Metsää... peltoa... metsää... peltoa... istutettua peltoa (pian siis metsää)... metsää... peltoa =). Lunta ei liioin ollut muuallakaan, joten vähälumiseksi näyttää tämä talvi jäävän lähes koko Suomessa.

Löysin netistä tietoa, että nykyinen asemarakennus on korvannut aikaisemmin käytössä olleen Keisarin aseman. Entinen Keisarin asema valitettavasti paloi tammikuussa vuosi sitten. Rautatieasema sijaitsee noin kilometrin päästä Lappeenrannan keskustasta.

Tässä tämä kaunis asemarakennus vielä toiselta puolelta. Asemalla sijaitsee myös matkakeskus.

Juna vaihtoi matkustajia, osa jäi pois ja osa hyppäsi kyytiin, sillä se jatkoi matkaa kohti Joensuuta. Minä otin taksin alleni ja suuntasin kulkuni kohti työpäivän mukavia haasteita.

Työpäivän jälkeen oli paluumatka edessä. Olin tapani mukaan hyvissä ajoin asemalla. Varauduin työnpäivän jälkeiseen ruuhkaan, jota ei sitten ollutkaan, koska Lappeenrannassa oli menossa hiihtoloma. Minulle jäi aikaa istahtaa ja syödä välipalaksi kappale fetajuustopiirakkaa asemaravintola Resiinassa.

Pöytäni yläpuolella oli minusta hauska koriste, joka oli tehty risuista ja lusikoista.

Kun sain piirakkani syötyä, odotteli juna jo aseman laiturilla. Kaivoin lipun laukustani ja etsin paikkani junasta. Nykyään on muuten tosi kätevää, kun lippua ostaessa voi itse varata mieluisan paikan junasta.

Junassa on kätevää tehdä myös töitä. Virran loppumisesta ei ole huolta, sillä melko monen paikan läheisyydestä löytyvät pistokkeet. Valitettavasti junan oma Wlan verkko ei palvellut minua parhaalla mahdollisella tavalla tullessani Lappeenrantaan. Jouduin jakamaan itselleni yhteyttä omasta matkapuhelimesta. Alla olevista kommenteista voitte lukea, että yhteyden riittäminen kaikille matkustajille on haastava tehtävä. Onneksi asian parissa painitaan ja asiaa yritetään ratkaista, sillä mobiililaitteiden käyttö vain lisääntyy jatkossakin.

Niinpä paluumatkalla en ottanut tietokonettani lainkaan esiin, vaan päätin keskittyä italian läksyihin. Siitähän on ollutkin puhetta, että olen ihan italiahullu, mutta onko ollut puhetta siitä, että käyn takomassa päähäni myös italian kieltä työväenopistossa? Italian kieli on minusta todella kaunista ja helppoa lausua. Lausumiseen sen helppous sitten jääkin =D.

Jossain vaiheessa alkoivat italiankielen aikamuodot kuivattaa kurkkua, joten kun tarjoilukärry ajeli ohi, ostin itselleni viroiketta. Junalla oli niin kova vauhti päällä, että meinasi juoma ihan väkisin liukua lattialle pöydältä.

Junassa oli myös ollut liikenteessä joku tahmatassu =D.

Aika vierähti jälleen nopeasti ja pian olin takaisin Helsingissä. Juna oli periullä 18:50 ja se jatkoi matkaa reilun vartin päästä Turkuun. Uudet matkustajat kyytiin ja menoksi. Ei saanut juna parkaa kauaa levähtää. Mukanani tässäkin reissussa ei ollut suinkaan järkkäri vaan taskukamerani Canon PowerShot SX260 HS.